Weather Station - Sophie Odelberg

Tällä kaudella kuljimme Sophie Odelbergin mukana hänen vuorikiipeilyseikkailullaan Sloveniassa. Alla on kuvaus hänen matkastaan vuoren huipulla olevalle sääasemalle.

Päivä 1

Otan muutaman syvän henkäyksen viileän raikasta iltailmaa ja suljen silmäni. Pian olen tuolla ylhäällä. Tunnen itseni vapaaksi. Uteliaaksi. Jokainen askel on tutkimattomalle alueelle. Uusi maa, uusi seikkailu.

Päivä 2

Olen Bledissä, Sloveniassa tavatakseni Jaka Bulkin ja Jan Podgornikin, joiden kanssa kiipeämme yhdessä Slovenian korkeimmalla sijaitsevalle sääasemalle Kredaricalle. Asemalle pääsee vain kolmella tapaa: helikopterilla, patikoimalla hyvin pitkää ja vaativaa vaellusreittiä tai kiipeämällä jotain vuoren pohjoispuolella olevista kiipeilyreiteistä.

Päivä 3

Vielä pienoisessa unenpöperössä avasin Jakan Volvo v70 -auton oven klo 4:30 aamulla. Vaikka olin uskomattoman väsynyt, olin hyvin virkeä ja valmis edessä olevaan seikkailuun. 1,5 tunnin ajomatkan jälkeen vuoristoteitä pitkin pääsimme vihdoin aukealle, jolle pysäköimme ja jätimme auton. Kävelimme hiekkatietä pitkin, kunnes Jan yhtäkkiä kääntyi oikealle – pienelle, hädin tuskin havaittavalle polulle, joka johti suoraan metsään.

Reittimme Kratka Nemška eli lyhyt saksalainen reitti on osa Julisia Alppeja. Tätä 1000 metriä pitkää reittiä pitkin on kiivetty ensimmäistä kertaa vuonna 1906. Osa reitistä on IV-luokkaa (UIAA:n luokitusjärjestelmän mukaan), ja kiipeämiseen menee aikaa 6–10 tuntia.

Kiipeily tuntui hyvältä ja etenimme hitaasti ylöspäin. Mitä korkeammalle kiipesimme, sitä paremmin kiipeäminen sujui. Muutaman tunnin kuluttua pääsimme saksalaisen reitin loppuun ja oli aika siirtyä seuraavalle osiolle, joka veisi meidät huipulle saakka.

Kiipeäminen oli siihen saakka ollut helppoa, mutta huipulle oli satanut lunta laakson edellispäivien sateiden seurauksena, mikä hankaloitti kiipeilyä. Pinta oli liukas ja märkä, ja jää lisääntyi mitä korkeammalle nousimme. Vaikeutta lisäsi se, ettei meillä ollut jäärautoja. Jokainen askel vaati huolellista harkintaa ja etenimme hitaasti ja varovaisesti. Hieman haastavasta noususta huolimatta mielialamme ei olisi voinut olla parempi, kun näkökentässä alkoi siintää koko matkan päämäärä: tutkimusasema! Kello 17, eli 11 tuntia siitä kun lähdimme auton luota, edessämme aukeni upeat näkymä! Vaikka olimme jo olleet liikkeellä 11 tunnin ajan, meitä odotti lähes saman pituinen matka takaisin autolle, nimittäin noin seitsemän tunnin laskeutuminen alas rinnettä. Kuten sanonta kuuluu, huipulle päästyäsi olet vasta puolivälissä.

Kun auringon viimeiset säteet pyyhkäisivät vuoren yli, jätimme mökin ja aloitimme laskeutumisen kohti kotia. Aurinko hehkui, vuorenhuiput hohtivat vaaleanpunaisina ja taivas vaihteli sinisestä vihreään ja violettiin. Seitsemän tuntia myöhemmin saavuimme vihdoin autolle, mistä uupunut kehoni oli kovin kiitollinen.

Päivä 4

Jalat turvoksissa heräilin vähitellen eloon hotellihuoneessani. Pukeuduin, menin alas aulakerrokseen ja söin aamiaisen pitkän kaavan kautta. Päätin melko pian ottaa sinä päivänä rauhallisesti.

Päivä 5

Kotiin palaaminen matkan jälkeen on aina jollain tapaa surullista. Erityisesti silloin, kun matka osoittautuu suureksi kokemukseksi, joka on ravistellut elämääsi sekä tunnetasolla että fyysisesti. Kotiin saapuminen on niin jyrkkä kontrasti. "Kiipesinkö tosiaan eilen tuolle vuorelle ja koin elämäni kauneimman auringonlaskun?" Sitä on jotenkin vaikea hahmottaa ja hyväksyä, ja jään ihmettelemään, tapahtuiko kaikki oikeasti. Kaiken haluaisi voida pysäyttää hetkeksi, jotta aivot ehtisivät ymmärtää, että kaikki todella tapahtui.

En voi olla unelmoimatta ja miettimättä, minne mennä seuraavaksi.

/Sophie Odelberg